Kasviksia kansalle++

Tätä on aika vaikea edes aloittaa... Mieli tekisi aloittaa pelkästään kysymällä "Miksi?", mutta mieleni syövereissä väikkyy ajatus, ettei niin sovi aloittaa, ainakaan jos haluaa kirjoittaa asiallisesti. Tämä siis jäänyt mieleeni yhtenä niistä harvoista lukion äidinkielen opettajani ohjeista. Och det är sant att jag kan inte den andra inhemskt. Nå, det är inte min modersmål.

Viime sunnuntaina keskustelin aiheesta ruotsinkielen ja ruotsinkielisten asema Suomessa nyt ja jatkossa. Paikalla oli kaksi vanhempaa ihmistä, jotka ovat äidinkieleltään ruotsinkielisiä, heidän kaksi lastaan, jotka eivät ole kuitenkaan kotonaan puhuneet pelkästään ruotsia, näiden jälkeläiset sekä parit.

Hauskaa tai ehkä paremminkin yllättävää oli se, miten suuresti kielimuurin näkemys erosi näiden kahden vanhemman sukupolven välillä. Samaa mieltä oltiin asiasta, että Suomen turuilla kohtaa vihamielistä käytöstä, jopa fyysistä, puhuessaan ruotsia. Ruotsia puhuvien ylenkatsovasta käytöksestä meitä suomenkielisiä kohtaan sen sijaan emme oikein päässeet yhteisymmärrykseen. Sukupolven kuilu sekä asian laita rannikolla ja pääkaupunkiseudulla toki vaikuttavat, mutta se että kyseessä on kaksi täysin eri maailmaa, yllätti.

Tunnen, että tästä on tulossa huono kirjotus, sillä en oikein saa yhdistettyä kaikkia ajatuksia yhdeksi ja toimitettua pihviä pöytään. Yritän silti: lähtökohta on se, että molemmissa on vikaa - suomenkielisissä siten, että koemme ruotsinkielisten olevan bättre folk, koemme alemmuuden tunnetta historiallisista syistä (aateliset vs. työläiset) mikä on lähes sama kuin edellinen, sekä sisäänkasvanut inho pakkoruotsia kohtaan. Jo tässä on ristiriitoja. Pitäisi pystyä erottelemaan kieli ja ihmiset...

Toista kotimaista äidinkielenään puhuvien epäeduksi on laskettava ankkalampisyndrooma, johon kuuluu ruotsin käyttäminen salakielenä, kesken jutun vaihtaminen suomeen, kun paikalle saapuu ei-heimolainen, sekä sisäänkasvanut paremmuuden tunne. Viimeinen koskee etenkin ja mahdollisesti vain ja ainoastaan toisen polven rikkaita.

Jos lähtökohdat ovat tällaiset, niin miten ihmeessä kaikki suomalaiset voidaan saada ymmärtämään kaksikielisyyden olevan mieletön rikkaus. Millä ilveellä nämä kaksi vain osittain limittäin olevaa ryhmää saataisiin työskentelemään yhdessä, jotta jälkeläisiemme olisi helpompi oppia anglo-saksisia kieliä, ymmärtää muita kulttuureita ja ennen kaikkea olla ylpeitä historiastamme sekä sen antamista ylellisyyksistä?

Nämä huomiot on tehnyt pääkaupunkiseudulla koko ikänsä asunut suomenkielinen poika, jota on aika ajoin harmittanut, ettei osaa toista kotimaista paremmin, jolla on ollut ruotsinkielisiä ystäviä ja joka on jutun alussa mainituista pareista toinen.

Tuli jollain tavalla ahdistus, kun katsoin televisiosta ajankohtaisohjelmaa aiheesta brankkarit eli palomiehet. Kyseisen ammattikunnan eläkeiän nostaminen muiden kaupungin työntekijöiden tasalle on vähintäänkin idioottimaista. Miten joku voi laittaa konttoristin ammattin vaatimat fyysiset valmiudet samalle viivalle ihmishenkiä tulimerestä pelastavan kolmivuorotyöläisen kanssa.

Suunnistin jo ohjelman aikana adressit.com:iin, vain huomatakseni, että adressiin ilmestynyt viimeinen nimi oli päivätty vuodelle 2007, joten olin tämän pienen ääneni kanssa jo auttamattomasti myöhässä. Toivon, että asian, ja meidän kaikkien hengen, puolesta taistelevat saavat tukea ja voimia saattaa asia paremmalle tolalle.

Vai onkohan meillä kohta yksityisiä palolaitoksia, jotka auttavat vain maksavia asiakkaita?