28.10.2009 10.17 -
Tätä on aika vaikea edes aloittaa... Mieli tekisi aloittaa pelkästään
kysymällä "Miksi?", mutta mieleni syövereissä väikkyy ajatus, ettei
niin sovi aloittaa, ainakaan jos haluaa kirjoittaa asiallisesti. Tämä
siis jäänyt mieleeni yhtenä niistä harvoista lukion äidinkielen
opettajani ohjeista. Och det är sant att jag kan inte den andra
inhemskt. Nå, det är inte min modersmål.
Viime sunnuntaina keskustelin aiheesta ruotsinkielen ja
ruotsinkielisten asema Suomessa nyt ja jatkossa. Paikalla oli kaksi
vanhempaa ihmistä, jotka ovat äidinkieleltään ruotsinkielisiä, heidän
kaksi lastaan, jotka eivät ole kuitenkaan kotonaan puhuneet pelkästään
ruotsia, näiden jälkeläiset sekä parit.
Hauskaa tai ehkä paremminkin yllättävää oli se, miten suuresti
kielimuurin näkemys erosi näiden kahden vanhemman sukupolven välillä.
Samaa mieltä oltiin asiasta, että Suomen turuilla kohtaa vihamielistä
käytöstä, jopa fyysistä, puhuessaan ruotsia. Ruotsia puhuvien
ylenkatsovasta käytöksestä meitä suomenkielisiä kohtaan sen sijaan emme
oikein päässeet yhteisymmärrykseen. Sukupolven kuilu sekä asian laita
rannikolla ja pääkaupunkiseudulla toki vaikuttavat, mutta se että
kyseessä on kaksi täysin eri maailmaa, yllätti.
Tunnen, että tästä on tulossa huono kirjotus, sillä en oikein saa
yhdistettyä kaikkia ajatuksia yhdeksi ja toimitettua pihviä pöytään.
Yritän silti: lähtökohta on se, että molemmissa on vikaa -
suomenkielisissä siten, että koemme ruotsinkielisten olevan bättre
folk, koemme alemmuuden tunnetta historiallisista syistä (aateliset vs.
työläiset) mikä on lähes sama kuin edellinen, sekä sisäänkasvanut inho
pakkoruotsia kohtaan. Jo tässä on ristiriitoja. Pitäisi pystyä
erottelemaan kieli ja ihmiset...
Toista kotimaista äidinkielenään puhuvien epäeduksi on laskettava
ankkalampisyndrooma, johon kuuluu ruotsin käyttäminen salakielenä,
kesken jutun vaihtaminen suomeen, kun paikalle saapuu ei-heimolainen,
sekä sisäänkasvanut paremmuuden tunne. Viimeinen koskee etenkin ja
mahdollisesti vain ja ainoastaan toisen polven rikkaita.
Jos lähtökohdat ovat tällaiset, niin miten ihmeessä kaikki suomalaiset
voidaan saada ymmärtämään kaksikielisyyden olevan mieletön rikkaus.
Millä ilveellä nämä kaksi vain osittain limittäin olevaa ryhmää
saataisiin työskentelemään yhdessä, jotta jälkeläisiemme olisi helpompi oppia anglo-saksisia kieliä, ymmärtää muita kulttuureita ja ennen kaikkea olla ylpeitä historiastamme sekä sen antamista ylellisyyksistä?
Nämä huomiot on tehnyt pääkaupunkiseudulla koko ikänsä asunut
suomenkielinen poika, jota on aika ajoin harmittanut, ettei osaa toista
kotimaista paremmin, jolla on ollut ruotsinkielisiä ystäviä ja joka on
jutun alussa mainituista pareista toinen.
Kommentoi